Jalomieli

ULKONÄKÖ

Ääninäyte: ?

MENNEISYYS

Sumupentu syntyi ainoana pentuna kahdelle pilviklaanilaiselle, Syysmyrskylle ja Kastepisaralle. Pari oli yrittänyt saada pentuja jo ennen Sumupennun syntymää, mutta kaksi heidän edellistä pentuettaan oli syntynyt kuolleena. Niinpä, kun he päättivät kokeilla vielä viimeisen kerran ja saivat lopultakin yhden ainoan terveen ja vahvan pennun, he kohtelivat pentuaan kuin tämä olisi ollut lahja itse Tähtiklaanilta. He päättivät nimetä pennun Kastepisaran isän, Sumuvarjon mukaan.

Noin kuu Sumupennun syntymän jälkeen perheeseen ilmestyi toinen pentu: Fasaanipentu, joka oli menettänyt isänsä jo ennen syntymäänsä, oli jäänyt orvoksi hänen emonsa liukastuttua ja tiputtua kielekkeeltä kuolemaansa. Kastepisara oli ainoa kuningatar, jolta oli saatavilla maitoa, joten hän otti Fasaanipennun vastahakoisesti suojiinsa. Lukuisat epäonnistuneet synnytykset olivat koetelleet Kastepisaran kuntoa jo ennestään, joten Sumupennun onnistunut synnytys oli ollut jo suoranainen ihme. Nyt vanhemmat kokivat, että ylimääräisen pennun ruokkiminen oli paljon vaadittu ja Sumupentu saattoi aistia, että he kohtelivat Fasaanipentua vähempiarvoisena. Sumupentu sai syödä niin paljon kuin jaksoi, mutta kun Fasaanipentu oli nälkäinen, Kastepisara antoi hänen syödä vain hetken ja työnsi hänet sitten kauemmaksi, jotta ”Sumupennullekin riittäisi tarpeeksi”. Sumupentu tunsi jonkinlaista veljeyttä Fasaanipentua kohtaan ja leikki mielellään tuon kanssa, mutta aina kun Fasaanipentu nukkui tai oli leikkimässä itsekseen kauempana, vanhemmat puhuivat hänestä kuin hän olisi ollut ulkopuolinen. Lopulta Sumupentu ihmetteli tätä ääneen, jolloin Syysmyrsky vastasi jotain, mikä jäi Sumupennun mieleen iäksi:
”Hän ei ole omaa vertamme. Hän ei kuulu perheeseen.”

Sumupennun kasvaessa ja alkaessa tutkia pentutarhan ulkopuolista maailmaa Syysmyrsky oli pääasiassa vastuussa hänestä, koska Kastepisara ei ollut vieläkään toipunut. Vanhemmat eivät missään nimessä halunneet jättää pentua koskaan valvomatta ja jos kukaan muista pennuista sattui edes tönäisemään Sumupentua, jompikumpi vanhemmista rynni välittömästi paikalle tarkistamaan, että Sumupentu oli kunnossa. Pentu sai tahtonsa läpi asiassa kuin asiassa ja välillä vaadittiin muiden kissojen järkipuhetta, ettei Sumupennun annettu vallata tuoresaaliskasaa leikkeihin tai nukkua oppilaiden pesässä.

Kun Sumupentu täytti kuusi kuuta, hänen emonsa oli jo toipunut tarpeeksi osallistuakseen partioihin, mutta hengästyi edelleen helposti. Sumupennusta oli kasvanut vahva ja upea nuori kolli, kun taas Fasaanipentu oli jäänyt pienikasvuisemmaksi saatuaan vähemmän ravintoa. Sumutassu sai oppilasnimensä ja hänelle annettiin mestariksi Varpulehti, lempeä ja reipas naaras. Kuten koulutuksessa oli tapana, myös Varpulehti määräsi oppilaalleen arkiaskareita kuten sammaleiden vaihtamisen ja klaaninvanhimpien kirppujen poistamisen. Syysmyrsky kuitenkin koki, ettei hänen poikansa ollut noin alhaisten askareiden arvoinen, ja Sumutassu näki isänsä ja mestarinsa ottavan yhteen lähes päivittäin. Toisinaan Varpulehti sai pitää päänsä, mutta useimmiten Syysmyrsky sai taivuteltua oppilaalleen mielekkäämpiä askareita. Sumutassu oli vielä liian nuori ymmärtääkseen todella, kuinka manipuloivaa hänen isänsä käytös oli, mutta nuo Syysmyrskyn taitavasti johdattelemat keskustelut painuisivat oppilaan mieleen peruuttamattomalla tavalla.

Oli vain yksi asia, jossa Syysmyrsky oli Sumutassun koulutuksen suhteen jopa tiukempi kuin Varpulehti: taisteluharjoitukset. Joskus Sumutassua hävetti, että kaikista oppilaista vain hänen isänsä tuli seuraamaan harjoituksia, mutta Syysmyrsky vakuutti sen johtuvan vain siitä, että hän halusi Sumutassun oppivan kaiken kunnolla. Syysmyrsky ei koskaan epäröinyt keskeyttää Varpulehteä neuvoakseen pojalleen, miten jostakin taisteluliikkeestä sai tehokkaamman. Syysmyrsky oli myös sitä mieltä, että taisteluharjoituksia pitäisi saada toteuttaa kynnet esillä, jos se vain sopi kaikille osapuolille. Emonsa tahdikkuuden perinyttä Sumutassua nolotti isänsä käytös, mutta hän kuitenkin arvosti tuon neuvoja. Oppilas kehittyikin huomattavasti muita nopeammin isänsä neuvojen ansiosta. Kun Sumutassu kerran kysyi, miksi Syysmyrsky otti taisteluharjoitukset niin tosissaan, hän vastasi:
”Jonakin päivänä sinun pitää pystyä puolustamaan omaa vertasi.”

Fasaanitassun vaikeasta lapsuudesta huolimatta hän ja Sumutassu olivat hyvät ystävät ja jakoivat oppilasaskareensa usein yhdessä. Sumutassu oli alkanut kiinnostua eräästä naarasoppilaasta, Lupiinitassusta, ja hän paljasti kiinnostuksensa Fasaanitassulle, mutta myönsi, ettei uskaltanut lähestyä naarasta. Fasaanitassu osoitti myös hetken kiinnostusta Lupiinitassua kohtaan, muttei vaikuttanut aikovan edistää asioita mitenkään. Sumutassu ajatteli Fasaanitassun unohtaneen Lupiinitassun kunnioituksesta ystävänsä tunteita kohtaan ja jäi unelmoimaan päivästä, jona Lupiinitassu lähestyisi Sumutassua.

Lopulta, lähellä koulutuksensa loppua, Sumutassu rohkaistui viimein paljastamaan tunteensa Lupiinitassulle. Hänen järkytyksekseen kävi ilmi, että Fasaanitassu ja Lupiinitassu olivat olleet yhdessä jo jonkin aikaa. Hän perääntyi kohteliaasti, mutta kutsui myöhemmin Fasaanitassun kauemmaksi leiristä ja kysyi asiasta. Fasaanitassu totesi, että hän oli odottanut niin kauan kuin oli vain kyennyt, mutta Sumutassu ei ollut vaikuttanut haluavan edistää hänen ja Lupiinitassun suhdetta. Sumutassu käski Fasaanitassun pitää naaraan hyvänään ja harppoi katkerana pois. Hän tunsi olonsa petetyksi ja nöyryytetyksi.

Viimein Sumutassusta tehtiin soturi, Sumukynsi, kun hän onnistui häätämään nuoren suden pois Pilviklaanin reviiriltä ja yritti pelastaa samalla Lupiinitassun isän ja sisaren henget, mutta nuo kuolivat saamiinsa vammoihin. Menetyksistä huolimatta Lupiinitassu osoitti kiitollisuutta Sumukynnen teosta ja kolli ajatteli, että he voisivat olla ehkä ystäviä, mutta toisaalta hän ei halunnut olla missään tekemisissä Fasaanitassun kanssa. Niinpä kolli ei yrittänyt lähentyä naaraan kanssa. Ei vienyt kauaa, ennen kuin Lupiinitassu ja Fasaanitassu saivat soturinimensä Lupiiniturkki ja Fasaanilento; Sumukynsi hurrasi uusia nimiä muiden klaanitoverien mukana, muttei liittynyt muiden seuraan antamaan onnittelujaan.

Fasaanilento oli ollut Sumukynnen ainoa ystävä oppilasaikana, ja nyt kolli tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Häntä satutti nähdä Fasaanilennon ja Lupiiniturkin jaettu onni, eikä hän katkeruudeltaan nähnyt ketään potentiaalisia kumppaneita klaanissaan. Kolli oli valmis mieluummin kuolemaan yksin kuin tyytymään keneenkään toiseen. Sitten, eräänä päivänä, metsästyspartio palasi leiriin mukanaan Fasaanilennon ruumis. Fasaanilento oli kuollut ketun hampaisiin, mutta muu partio oli onnistunut pelastamaan ruumiin asianmukaisia hautajaisia varten. Päällisin puolin Sumukynsi näytti yhtä murtuneelta kuin klaanitoverinsakin. Suru viivähti kyllä kollin rinnassa, mutta se väistyi pian katkeruuden tieltä; Fasaanilento oli pettänyt hänet oppilasaikana. Sumukynnellä ei ollut mitään tarvetta surra tuon kohtaloa. Sitä paitsi, hän tiesi Lupiiniturkin olevan nyt heikossa asemassa, eikä kolli aikonut jättää tilaisuuttaan käyttämättä.

Jos joku muu klaanitoveri toi murtuneelle Lupiiniturkille hiiren, Sumukynsi toi kaksi. Jos joku toi Lupiiniturkille uusia sammalia, Sumukynsi toi sammalien lisäksi höyheniä. Hän teki kaikkensa, jotta naaras huomaisi hänen olevan tuon tukena enemmän kuin kukaan muu. Aluksi Sumukynsi ajatteli, että kaiken tämän ajan jälkeen hänelle riittäisi vain Lupiiniturkin läsnäolo, mutta pian hän tajusi haluavansa tuon hyväksyntää. Ja kun Lupiiniturkki tuntui hyväksyneen Sumukynnen ystäväkseen, kolli tajusi haluavansa tuon rakkautta. Ja kun Lupiiniturkki tuntui rakastuneen Sumukynteen, kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen. Asiat olivat niin kuin oli tarkoitettu… lukuun ottamatta Lupiiniturkin ja Fasaanilennon pentua.

Sumukynsi oli kyllä huomannut, että Lupiiniturkki odotti pentua, mutta oli yksinkertaisesti kieltäytynyt ajattelemasta tuota. Kun Lupiiniturkki vetäytyi pentutarhaan, Sumukynsi jäi odottamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta mennä lähellekään pentutarhaa, jossa oli Fasaanilennon pentu. Toisinaan hän näki useamman pennun telmivän pentutarhan edessä, mutta kolli käänsi aina nopeasti katseensa, ennen kuin hän tunnistaisi kenessäkään pennuista Fasaanilennon piirteitä. Mutta aina kun Lupiiniturkki tuli ulos pentutarhasta, Sumukynsi oli välittömästi valmiina olemaan naaraalle mitä uskollisin ja rakastavin kumppani. Ei kulunut kauaa, kun Lupiiniturkki odotti heidän yhteisiä pentujaan. Kaikki olisi täydellistä.

Sitten koitti se päivä, joka muutti Sumukynnen elämän lopullisesti. Hän oli palannut metsästykseltä ja ehtinyt hädin tuskin laskea saalistaan tuoresaaliskasaan, kun hän kuuli selkänsä takaa pienen äänen. Äänen, joka kutsui häntä isäksi. Kolli pyörähti karvat pörhöllään ympäri ja siinä se oli: pentu, jonka yhdennäköisyyttä Fasaanilentoon ei voinut kiistää. Pentu, joka ei ollut hänen omaa vertansa, ja kutsui silti häntä isäkseen. Kaikki oli ollut niin täydellistä, ja nyt tuo pentu oli mennyt pilaamaan sen. Raivo kuohahti Sumukynnen sisällä, täytti hänen aistinsa ja väänsi hänen sisuksiaan niin, että hän luuli räjähtävänsä. Hän sivalsi pentua kasvoille niin kuin hänen pitkät kyntensä olisivat voineet yltää Tähtiklaaniin liittyneeseen Fasaanilentoon asti.
”Minä en ole sinun isäsi!” Sumukynsi rääkäisi. ”Sinä et kuulu perheeseeni!”

Siinä samassa Lupiiniturkki oli ilmestynyt Sumukynnen eteen ja hääti hänet kynsillä viuhtoen kauemmaksi loukkaantuneesta pennustaan. Sumukynsi muisti pentunsa, jota Lupiiniturkki kantoi, eikä uskaltanut iskeä takaisin oman verensä satuttamisen pelossa. Sumukynnen perääntyessä kissa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta, käski hänen häipyä ja olla enää ikinä tulematta naaraan tai tuon pentujen lähelle. Sumukynsi kääntyi ja pakeni ulos leiristä. Hän juoksi juoksemistaan silmittömän tuskan vallassa, kunnes hän oli jättänyt Pilviklaanin reviirin taakseen.

Sumukynsi muisti klaaninvanhimpien kertoneen muista kissaklaaneista, jotka olivat kulkeneet Tulipaloyön taistelun jälkeen Pilviklaaniin reviirin halki lukemattomia kuita sitten. Luolilta johti vain yksi helppokulkuisempi reitti pois, joten kolli oletti klaanien kulkeneen tuota kautta ja aloitti monia kuita kestävän etsintänsä. Hän jätti entisen nimensä ja sen myötä pilviklaanilaisen elämänsä taakseen, ja esittäytyi matkallaan kohtaamille satunnaisille erakoille ja kotikisuille Jalomielenä.

Jalomieli kohtasi myös monia vihamielisiä kissoja. Hän pystyi hoitamaan ärhentelevän kotikisun yksinään helposti, mutta huomasi toisinaan joutuvansa kokonaisten kulkukissaryhmien tielle ja joutui usein pakenemaan kynnenjäljet nahassaan. Kolli ei olisi ehkä ikinä päässyt toisten klaanien luokse, ellei hänessä olisi alkanut kukoistaa hänen isältään perimänsä manipuloiva luonne. Hän oli nähnyt lukuisia kertoja, miten hänen isänsä oli saanut asiat kääntymään itselleen tai pojalleen suotuisaksi vain sanojen avulla. Kuin tassulla jäätä koetellen Jalomieli kokeili, millaisia vaikutuksia manipuloivalla käytöksellä oli. Ja tuo käänsi Jalomielen elämän päälaelleen: vain puhumisen taidolla saattoi saada toiset tekemään juuri niin kuin itse halusi. Ansaitut hyödyt, kuten toisten kissojen nopea luottamus ja pääsy uusille reviireille, ruokki Jalomielessä herännyttä muutosta. Jos Jalomieli epäonnistui, hän vain siirtyi toisaalle ja kokeili uudestaan. Kolli tuli taitavammaksi, ja manipuloinnin keinot alkoivat kietoutua hänen jokaiseen liikkeeseensä.

Lopulta Jalomieli päätyi laaksoon, johon muut klaanit olivat asettuneet. Hän löysi Yöklaanin, joka oli heikko menetettyään monia kissoja Jääklaanin hyökkäyksen jälkeen. Vastikään päälliköksi noussut Hämärätähti otti tulokkaan mielellään klaaniinsa vahvistukseksi, varsinkin kun Jalomieli kertoi tuntevansa jo klaanien tavat ennestään ”kuultuaan erakkoystävänsä tarinoita klaanikissasukulaisestaan ja tuon klaanielämästä”. Kolli ei halunnut paljastaa entistä pilviklaanilaisuuttaan, vaikka vaalikin puhdasta pilviklaanilaista vertansa. Jalomieli vannoikin itselleen, ettei ottaisi ketään kumppania varjellakseen omaa puhdasverisyyttään.

---

Muuta