Paarmaposki

MAINE

Paarma on hyvin alipainonen ja lyhytkarvainen, hontelo esitys. Tämä on useasti ollut kissalle hyödyksi, koska kulkiessa tätä tuskin kuulee kukaan. Tumman värityksensä takia hänen on myös helppo maastoutua pimeällä, hänen suosituimpana saalistusaikanaan. Heikon massansa takia ei tästä kissasta kuitenkaan ole kummoiseksikaan tappelijaksi. Hän on hyvin ketterä ja ehtii kiitää karkuun tilanteista, muttei juuri muuta voi.

Kynnet ja hampaat Paarmaposkella ovat tavallista terävämmät ja tehokkaammat. Jos hän vain yllättäen pääsee ottamaan kiinni, on hyvin todennäköistä, että ne saavat pahaa jälkeä aikaan vastustajaansa.

Kuvioinniltaan Paarma on tumma, lähes musta, lukuunottamatta hänen valkeaa naamaansa ja suuria, ulospäin törröttäviä vihreitä silmiä. Silmät karsastavat aavistuksen. Korvat ovat suuret, ja kollilla on huomattava vääristymä kuonossaan. Kuono on lyhyempi kuin useilla kissoilla, leuan puolestaan tullessa ulommas kuin ylähuulen. Pään malli on luinen ja pitkä.

Paarmaposken turkki on lyhyttä lukuunottamatta hänen tuuheampaa hännän päätään. Viikset kissalla ovat vinot ja osoittavat vähän minne sattuu.

LUONNE

Paarmaposki on henkilö, jonka seurassa on vaikea viihtyä. Hän ei ole kovin puhelias ellei puhe ole hänestä tai hänen mielenkiinnon kohteistaan ja, jos keskustelu ei ole jo siinä suunnassa, hän väistämättä yrittää vetää sen itseensä. Yleensä puhe on kuitenkin kohdistettu “Laakson Lahtaajaan” ja tämän julmiin tekoihin. Paarma yrittää kovin maalata sarjamurhansa suuremmassa valossa kuin ne olivat hänen aikanaan. Koska ei ole enää monia, jotka muistavat tapahtumat saatika sitten pahaisen rikollisen kaiken tapahtuneen keskellä, epäonnistuu suurin osa yrityksistä.

Moni välttelee kollia tämän ärsyttävän egoistisen ja teennäisen luonteen takia. Hän yrittää aina esittää kovempaa kuin on, kerskuen itseään myötähäpeää herättävillä tavoilla ja haastaa helposti riitaa sellaisten henkilöiden kanssa, jotka sattuvat vetämään huomion pois hänestä. Varma tapa päästä hänen pahalle puolelleen onkin tehdä jotain merkittävää. Paarmalle huomio on pakkomielle. Hänen on jatkuvasti oltava muiden huulilla tai näkyvillä, koska muuten kolli tuntee olonsa unohdetuksi. Jos hän taas puolestaan tuntee olonsa unohdetuksi, hän alentuu mihin tahansa tekoon saadakseen huomion takaisin itseensä.

Odotus siitä, että Paarma yrittäisi parantaa itseään menneiden syntiensä puolesta, on turhaa. Jos Pimeyden metsässä vaeltelu opetti jotain Paarmalle, oli se se, että hän ei koskaan antaisi itsensä unohtua enää. Kolli on valmis alentumaan mitä epätoivoisimpiin tekoihin, jotta hänet muistettaisiin. Voisi siis sanoa, ettei ylpeyden synti oppinut mitään ajastaan kuoleman tuolla puolen.

Paarman epätoivo huomion saamiseksi olisi muuten käytettävissä ehkä hyvään, jos hän ei olisi kunnianhimonoisen lisäksi valtava pelkuri. Oli tilanne mikä tahansa, hän välttää asettamasta itseään vaaraan ja suostuu hyökkäämään ainoastaan salakavalin keinoin. Suurin osa hänen uhreistaan olivat heikkoja, helposti tainnutettavissa olevia kissoja kuten pentuja tai kokemattomia sotureita. Tositilanteen tullessa hän piilottelee muiden takana, eikä suostu koskaan kohtaamaan ketään kasvokkain.

Pelkuruudestaan huolimatta Paarma osaa olla myös arvaamaton ja väkivaltainen. On joitakin asioita, jotka ajavat hänet helposti aggressiivisuuden rajoille, vaikka usein hän saakin nenilleen reilussa tappelussa. Hän ei yleensä noudata hänelle annettuja käskyjä tai soturilakia, koska kokee olevansa Pimeysklaanin että Tähtiklaanin yläpuolella. Tähtiklaanin kolli uskoo kääntäneen hänelle selkänsä, kun taas Pimeysklaanin hän on leimannut kaiken kärsimyksensä lähteeksi. Megalomaanisuudessaan kissa välillä jopa ajattelee suurempien voimien olevan häntä yksinomaan vastaan.

Kolli ei erityisemmin piittaa väkivallasta. Hänellä ei ole erityistä mieltymystä väkivallantekoja kohtaan tai tarvetta tehdä niitä. Paarmalle on täysin yhdentekevää, miten tappaminen tapahtuu, jos tapahtuu, eikä hän ole lainkaan kiinnostunut muiden satuttamisesta omaksi ilokseen. Sen sijaan kolli tavoittelee huomiota ja mainetta salanimen takana, joskus jopa uskotellen itselleen että Tähti- ja Pimeysklaanit ajoivat hänet tähän, koska antavat opastustaan ja voimiaan vain päälliköille, jaloverisille ja parantajille. Kateudesta sokea Paarma ei pysty käsittämään, miten itse voisi olla vastuussa teoistaan. Se, että murha on helpoin tapa saada keskustelua aikaan on vain huonoa tuuria.

Koska soturit ovat hyvin paatuneita väkivaltaan ja kuolemaan, pyrkii Paarman jokainen tappo olemaan toista pahempi. Kolli pyrkii asettelemaan ruumiit mahdollisimman häiritsevin tavoin vasta uhrien kuoleman jälkeen, koska se on helpompaa kuin kiduttaa joku kuoliaaksi. Näiden tekojen on tarkoitus sävähdyttää ja herättää puhetta. Koskaan Paarma ei silti myöntäisi tekoja omikseen, koska tietää, että häntä rangaistaisiin. Täten hän peittää tekonsa nimen taakse.


Kollilla ei ole varsinaista syytä olla millainen hän on. Paarmaposki oli aikoinaan Virtaklaanin rivisotilas, joka ei noudattanut lainkaan hänelle annettuja ohjeita ja meinasi monesti tulla karkoitetuksi dramaattisten kohtaustensa takia. Hän oli aggressiivisesti käymässä silloin luuklaanilaisina tunnettujen kissojen päälle, etenkin sellaisten, jotka vetivät huomiota itseensä. Onni suosi silloin nuorta kollia, ja hän selvisi useista tiukoista tilanteista voitokkaana. Tästä huolimatta Paarma harvemmin noudatti soturilakia, eikä toiminut eettisesti muiden klaanien kanssa taistellessa, moni jopa vertasi hänen olevan yhtä paha kuin luuklaanilaisten itse. Jääräpäisesti Paarma vaati toimiensa olevan tarpeellisia, vaikka todellisuudessa hän toimi puhtaasti omien motiivien pohjalta.

Kollille oli nimittäin tärkeää olla huomion keskipisteenä. Hän ei juurikaan välittänyt omasta klaanistaan ja harkitsi muutaman kerran Luuklaanin puolelle siirtymisestä, mutta hänen ylpeytensä voitti hänet. Paarma ei pitänyt kilpailusta, ja silloinen Luuklaani oli täynnä kissoja, jotka olivat pahamaineisempia ja vahvempia kuin hän. Luuklaani nähtiin laaksossa pahana. Vaikkei häntä juuri olisi haitannut negatiivinen huomio, välitti ruipelo kissa myös omasta hengestään, eikä nähnyt turvallisena suututtaa laakson muita klaaneja itseään vastaan.

Tästä syystä hän pysyi visusti Virtaklaanin riveissä. Hän uskoi vahvasti klaaninsa olevan muita parempi, antoihan se hänelle syitä katsoa muita nenänvartta pitkin ja vaatia kunnioitusta. Puhdasverisyys olikin kenties suurin syy, miksi Virtaklaani antoi niin paljon anteeksi tälle itsepäiselle ja egoistiselle kissalle, toinen ollen se, että hän helpotti äkkipikäisillä teoillaan klaanin asemaa niin paljon kuin yksin pystyi. Paarma käytti asemaansa hyväksi aina ongelmiin joutuessaan.

Erityisen hyödylliseksi kollin rähjäinen ulkonäkö ja klaaniuskollisuudeksi luultu käytös tulivat silloin, kun kummallisia murhia alkoi esiintyä ympäri laaksoa. Kaikenikäisiä, -verisiä, -sukupuolisia, ja -asemaisia ilman tarkkaa tarkoitusperää. Murhat eivät juuri hätkähdyttäneet monia, olihan laaksossa suurempia kriisejä ja raa’empiakin tekoja nähty. Paarmaposki otti työkseen tutkia kyseisiä murhia, mutta kukaan ei tiennyt, että tosiasiassa tutkimuksen päähän oli laitettu murhien tekijä itse. Kolli risti sarjamurhaajan “Laakson Lahtaajaksi” ja yritti kovin saada nimen muidenkin huulille, jokseenkin onnistuen.

Paarmaposki oli kyllästynyt soturin elämään. Hän halusi herättää arvostusta ja pelkoa, jotain, mitä juuri kukaan ei häntä kohtaan tuntenut heikon luontonsa ja huonon asenteensa takia. Soturina hän oli vain yksi muiden joukossa. Vain unohtuva numero. Tämä ei riittänyt Paarmalle, joka vaati enemmän. Hän käänsi selkänsä Tähtiklaanille, koska nämä eivät tunnistaneet hänen mahtiaan maan päällä.

Murhat kävivät kerta kerralta väkivaltaisemmiksi ja verisemmiksi, jotta ne olisivat herättäneet enemmän kauhua klaanien keskuudessa. Paarma tuntui olevan ainoa, joka välitti tapauksista, hän vaati päällikön huomiota niille, ja pyrki levittämään muidenkin klaanien keskuudessa tietoa tästä sarjamurhaajasta, jonka hyvin tiesi olevan itsensä. Uhriensa Paarma antoi puolestaan kuolla nopeasti, raadellen ja asetellen näiden ruumiit vasta kuoleman jälkeen mahdollisimman esittävästi. Tämä oli puhtaasti sen takia, ettei Paarmaa juuri kiinnostanut väkivalta itse, vain sen tuoma huomio ja maine.

Kerran Virtaklaanin sotilas kuitenkin valitsi uhrikseen liian itsepäisen ja vahvan naaraan. Tämä nopeasti onnistui pakenemaan Paarman yllätyshyökkäystä. Peläten kiinni jäämistä, kolli pakeni omalle alueelleen ja piiloutui. Todellisuudessa kukaan ei kuullut hyökkäyksestä, saatika osannut yhdistää sitä laakson sarjamurhiin. Paarma eli piilossa Virtaklaanin reviirillä jonkin aikaa, kunnes alkoi kuulla panikointia ja huutoa. Hän oletti sen johtuvan omista teoistaan, joten hän jälleen pakeni uuteen piilopaikkaan. Oikeasti hälinä ja paniikki johtuivat Luuklaanin vallankaappauksesta Virtaklaanissa. Tietämättään Paarma eleli Luuklaanilta salassa.

Uusi tilanne toi laaksoon levottomuutta. Vainoharhaisuuttaan Paarma kieltäytyi enää lähtemästä piilopaikastaan onton puun sisällä, uskoen että hetkenä minä hyvänsä hänet tultaisiin hakemaan ja häntä rangaistaisiin. Tästä syystä Paarma ei paennut, kun Virtaklaanin alueet syttyivät tuleen läheisen kaksijalkalassa alkaneen palon seurauksena ja kun hän tajusi, mitä oli tapahtumassa, oli jo liian myöhäistä. Kolli paloi hengiltä vainoharhaisuuden vankilaansa, eikä kukaan sen koomin häntä suuremmin kaivannutkaan.

Pimeyden metsässä Paarma vietti vuosikymmeniä. Hän ehti ymmärtää, miten metsä toimii ja mitä siellä oleminen tarkoittaa. Ei kestänyt kauaa, kun hän alkoi hiipua syvän metsän uumeniin. Tietoisuus siitä, että tämä tarkoitti hänen hiljalleen unohtuvan kaikkien mielestä söi Paarmaposkea suuresti. Valtavat vihan ja epätoivon tunteet valtasivat hänet. Kaiken aikansa kolli yritti etsiä tietä pois tai jotenkin pidentää elämäänsä, hän aneli tulla elvytetyksi syntinä, mutta hänen anelunsa lähinnä huvitti suurempia tahoja.

Toisin kuin moni muu Pimeyden metsässä vaeltanut, Paarma itsepintaisesti piti muististaan ja identiteetistään kiinni. Unohduksen hetkistä jäi kuitenkin syvä pelko kollin sydämeen siitä, miltä tämä tuntuu. Hänhän oli aina halunnut tulla vain huomatuksi, ja nyt kuin ironisena kostona, hänet pakotettiin tuntemaan jokainen sekunti omasta unohduksestaan.

Ei ole varmaa, miksi Paarma pääsi pois metsästä. Kolli oli jo lähes unohdettu, eikä hänen mielensä enää ollut terävä. Hän seurasi kuin unessa mustaa kissaa pois metsän sumusta ja avasi silmänsä luukuopan pohjalla. Hän oli yksi viimeisistä synneistä, joka heräsi, eikä kukaan ollut häntä erityisesti vastaanottamassa. Kaikki oli muuttunut paljon hänen kuolemansa jälkeen, eikä kukaan enää tiennyt “Laakson Lahtaajasta” tai Virtaklaanin kontroversaalista soturista. Kollin pahin pelko oli käynyt toteen: kukaan ei muistanut häntä.

Kaikesta huolimatta pelko kaiversi hänen mieltään niin paljon, ettei hän halunnut enää palata Virtaklaanin maille siltä varalta, että joku muistaisikin hänet. Täten hän jatkoi matkaansa ohi, löytäen tiensä Yöklaaniin. Paarman anelu klaanin jäseneksi pääsemisestä oli silloisen varapäällikön Hämäräsoinnun mielestä niin säälittävä, että kolli pääsi koeajalle klaaniin.